Kadonnut pieni musta koira
Dixien muistolle
Koiran tunteet
Staffi vai fakiiri
Staffit tunturissa
Kielletty rakkaus
Koiran ohjeita ihmiselle
Fazerin Sininen on parasta
Kadonnut pieni musta koira
Kotona laukut olivat olleet pakattuina Lapin matkaa varten. Olin tuonut staffordshirenbullterrieri Finan ja sen kuusi 4,5-viikkoista pentua Kirkkonummelle tuttuun hoitopaikkaan. Fina pyöri jaloissani, haisteli pihan viestejä, tervehti aitauksen keskiaasianpaimenkoiraa ja nuuski pikkuruista kääpiöterrieriä hoitajan sylissä. Vein pennut sisään, kannoin autosta koirien pedit, huopia ja leluja. Kun olin raahannut ruokasäkin kuistille, oli aika kutsua Fina sisään. Hoitaja oli nähnyt sen menevän asioilleen autokatoksen luo, ja odotin sen rientävän luokseni tuttuun vauhdikkaaseen tapaansa. Miksi se ei nyt totellut? Ääneni kohosi komennoksi, mutta muuttui pian huolesta anovaksi. Tutkin maata autokatoksen vieressä. Löysin tuoreita jätöksiä ja havaitsin lumessa kahdet jäljet, Finan ja rusakon. Fina ei ollut koskaan aikaisemmin lähtenyt ajamaan eläimiä, mutta vaikka rusakon kohtaaminen pihan nurkalla olisi ollut ylipääsemätön houkutus, uskoin sen palaavan pian takaisin pentuja hoitamaan.
Hoitaja lähti etsimään Finaa tien toisella puolella olevalta hevostilalta. Itse lähdin juoksemaan pitkin Lapinkyläntietä vilkasta liikennettä väistellen ja ojanpenkkoja silmäillen. Kävin lähikaupassa kyselemässä havaintoja pienestä mustasta koirasta, pysäytin jokaisen näkemäni ihmisen toistaen kysymystä. Useimmilta sain vastaukseksi päänpyörityksen, joiltain neuvoja ja joiltain taas pahaenteisiä arveluja karkurin kohtalosta. Hoitajan kanssa kiersimme lähimetsän polkuja, joilla Finan kanssa oli lenkkeilty aikaisemmilla käynneillä. Kevättä lupaava lämmin sää oli vaihtunut muutaman lämpöasteen koleuteen, sormia palelsi ja varpaat litisivät märissä jalkineissa.
Yritin rauhoittua miettimään, mistä saisin etsintäapua. Aloitin soittokierroksella lähikuntien löytöeläintarhoihin, kerroin tarinani ja annoin koiran tuntomerkit ja yhteystiedot. Soitin myös paikallisradioiden toimituksiin tarjoten Finan katoamisilmoitusta lähetyksiin. Pyyntöni evättiin ystävällisesti mutta ehdottomasti. Poliisille soitto oli turha, karkureiden etsiminen ja kiinniotto eivät kuuluneet toimenkuvaan. Nettiin pitäisi kirjautua, sanoi lähipoliisi, Karkurit.fi -sivusto tarjoaisi apuaan kadonneista lemmikeistä tiedottamiseen. Sain käyttää hoitajan tietokonetta ja googlettamalla löysin oikean nettisivun. Rekisteröidyin sisään ja syötin parin rivin kuvauksen Finan katoamisesta. Sivustolta löysin myös linkin Etsijäkoiraliittoon ja tavoitin henkilön, joka lupasi tehdä parhaansa, että karkurin jäljittämiseksi saataisiin apuvoimia.
Istuin pentulaatikon vierellä ja seurasin pentujen touhuamista. Onneksi ne olivat jo saaneet viikon ajan kiinteää ruokaa eikä niillä toistaiseksi ollut muuta hätää, kuin kaipaus emon lämpöiseen syliin. En vielä suostunut uskomaan, että ne olisivat menettäneet emonsa. Kun kännykkäni illan suussa pirahti, sain helpottavan tiedon, että etsijäkoira tulisi auttamaan Finan löytämisessä. Sovimme koiran omistajan kanssa, että tapaamme kello kuuden maissa hoitotalon pihalla. Sitä ennen piti etsiä mahdollisimman puhdas Finan haju, panta tai takki, joihin ei olisi sekoittunut emokoira Eevin hajua.
Illan jo hämärtyessä Finaa jäljitti kaulapannasta haetun hajun perusteella kääpiösnautseri Gasti ohjaajansa kanssa. Kuljin melkein henkeä pidätellen koiran ja ohjaajan perässä ihaillen heidän yhteistyötään. Gasti eteni määrätietoisesti kiertäen ensin vastapäisen hevostilan ja jatkaen kilometrin verran hiekkatietä metsän reunaan. Siellä se valitsi saman polun, jota pitkin olimme päivällä juosseet. Puolisen kilometriä metsäpolkua kuljettuaan Gasti pysähtyi ja alkoi tuijottaa yhteen suuntaan. Sitten se alkoi leikkiä kepillä ja pyysi namia. Ohjaaja kertoi sen ilmaisevan, että Fina on nyt jossain lähistöllä. Toiveikkaana huhuilin Finaa ja tuijotin silmät kovana ympäristöön, mutta risahdustakaan ei kuulunut. Hämärä laskeutui tienoolle, ja ymmärsin että etsinnät täytyi lopettaa siltä päivältä. Pettymystäni lievitti hieman lupaus, että Gasti tulisi avuksemme myös seuraavana aamuna. Ilmaisupaikalle jätettiin häkki, ruokaa ja pentujen laatikossa ollut huopa. Ohjaaja antoi minulle tehtäväksi merkata hoitopaikkaan kulkeva oikopolku makupaloilla sekä tehdä hajujälki pentujen huovalla.
Räntäsateen piiskatessa auton etulasia ajoin iltamyöhällä kohti Espoota turtana pelosta ja pahoista aavistuksista. Pennut olivat jääneet hoitotaloon, siltä varalta, että Fina palaisi yön aikana takaisin. Yön jokainen tunti oli ikuisuus, ja sekaviin uniin tuli kauhukuvia heikoista jäistä, kallionkoloista, autonallejäämisistä ja koiravarkauksista.
Aamun valjettua ajoin mieheni kanssa takaisin Kirkkonummelle. Fina ei ollut palannut hoitotaloon eikä myöskään käynyt ruokintapaikalla. Gasti vietiin samaan kohtaan eli edellisen illan ilmaisupaikalle ja se alkoi määrätietoisesti jäljestää jatkaen polkua eteenpäin. Noin neljän kilometrin päässä aution kesämökin pihalla se ilmaisi selkeästi Finan. Teimme leirin mökin ulkovajan edustalle ja grillasimme makkaraa toivoen herkullisen tuoksun houkuttelevan karkurin esiin. Toimme myös paikalle yhden pennun lämpimästi puettuna ja yritimme saada sen ääntelemään ja houkuttelemaan emoa lähestymään. Aamupäivällä olimme laputtaneet ympäristön Kadonnut-ilmoituksilla ja käyneet lähitalojen asukkaiden puheilla. Ihmisten huolestuneet nyökytykset ja totiset katseet säestivät kertomustamme kadonneesta staffinartusta, jota pienet pennut kotona kaipasivat.
Gastin työtä jatkoi illansuussa porokoira Vimppu. Finan kaulapantaa nuuskaistuaan se lähti kesämökin leiriltä sellaista vauhtia maantietä kohti, että ohjaaja ennusti meille melkoista hölkkää jopa Espooseen asti. Hän arveli Finan tarkkailleen liikkeitämme mökin luona, ja kun olimme lähteneet pois, se oli lähtenyt seuraamaan auton paluureittiä. Hoitotalon lähellä Vimppu nosti etutassun ylös ja alkoi vikistä. Omistaja sanoi sen ilmaisevan, että Fina on nyt lähistöllä. Meidän tehtäväksi jäisi houkutella se tulemaan esiin. Kun ihmettelin, miksi Fina ei halunnut palata luoksemme, hän arveli koiran olevan jonkinlaisessa shokissa ja arastelevan ihmisiä sekä koiria.
Jäimme yöksi hoitotaloon ja päätimme oleilla pihalla pitkälle yöhön houkutellen Finaa tulemaan esiin piilostaan, kun äänet ja liikenne hiljentyisivät. Grillasimme makkaraa ja jätimme auton ovet auki siltä varalta, että se haluaisi hypätä sinne turvaan. Kun mieheni valmisteli grillausta, käärin yhden pennun huopaan ja menin se sylissäni talon taakse. Tähyilin öiseen metsään jokainen solu herkistyneenä kuuntelemaan. Lumilaikut kuvioivat tumman varvikon tilkkutäkiksi. Voisiko Fina tosiaan lymyillä pimeässä metsässä, kun tiesin miten se inhosi märkää ja kylmyyttä.
- Vikise, vingu oikein kunnolla, kuiskasin pennulle, kerro emolle, että sinulla on ikävä.
Vimpun omistaja oli ohjeistanut kutsumaan Finaa iloisella äänellä ja leikkiin houkutellen. Itkun kuristaessa kurkkua yritin saada ääneni riehakkaaksi ja huusin:
Fina, tule, tulee-e! Tule, leikitään lumipalloilla. Täällä on namia.
Vain sadepisaroiden napsahdukset paljaisiin oksiin vastasivat metsästä. Lopeta sade, etteivät jäljet aivan kokonaan katoaisi, anelin kohti pimeää taivasta. Laskin että Finan katoamisesta oli kulunut jo puolitoista vuorokautta. En enää uskonut, että se löytyisi, ei ainakaan elävänä, mutta en uskaltanut lausua epäilystä ääneen
- Uii-uii-ii-i-ii! Terästin kuuloani, jostain kuului hiljainen vikinä. Kutsuin Finaa uudelleen. Aivan selvästi kuulin koiran vikisevän. Kutsuin vielä kerran. Ääni vastasi taas.
- Fina on täällä lähellä, huusin. Juoksin sisään, annoin pennun miehelleni, juoksin ulos, juoksin kohti ääntä, juoksin tien yli. Ääni kuuluikin takaviistosta, juoksin takaisin tien yli ja törmäsin piikkilanka-aitaan.
- Fina, Fina! Missä sinä olet? huusin ääntä kohti. Se kuului nyt selvästi naapuritontin autiotalon vajasta. Rynkytin raivoisasti lukittua ovea, ja Finan vikinä voimistui. Pujotin sormet seinälautojen alle, mutta Fina ei tullut nuuskimaan. Tajusin sen olevan jumissa sisällä. Kun mieheni sai murrettua oven auki, tupsahdimme sysimustaan tilaan, mutta emme nähneet koiraa. Avasin kännykän ja sen heikossa hohteessa näimme lattiassa jalkojen juuressa ison montun. Pohjalla kyyhötti tumma hahmo. Nyt tarvittiin taskulamppu! Juoksin autolle, mutta hätä sumensi ajattelun ja pengoin auton lokeroita päättömästi. Kun vihdoin saimme tilan valaistua, ymmärsimme miksi Fina ei tullut luoksemme. Se oli pudonnut lähes kolme metriä syvään betonikellariin, jonne laskeutumiseen tarvittaisiin tikkaat. Säntäilimme taas ympäriinsä, ja taskulampun valokeilassa havaitsimme ladon nurkassa alkeelliset puutikkaat. Mies laskeutui varovasti alas ja kipusi ylös koira kainalossaan. Suljin Finan syliini, nauroin vaikka kyyneleeni kastelivat sen turkin. Kiinnitin taluttimen ja juoksin Finan perässä kohti hoitopaikan pihaa. Päästin sen pentujen luo, se nuuhkaisi jokaista ja asettautui makuulle imettämään.
Kevään ensimmäiset grillikestit lumisella pihalla saivat iloisen ilmeen. Fina sai syödä makkaraa niin paljon kuin halusi. Ruokahalu palasi meillekin, enkä muista milloin grillimakkara olisi maistunut niin hyvältä. Mieheni tutki Finan päästä varpaisiin, ja totesi sen olevan aivan kunnossa. Sen turkki oli siisti, tassut ehjät eikä se ollut edes kovin janoinen. Yöpuulle asetuttuamme se kaivautui kainalooni ja nukahti heti.
Kirjoitettu muistiin 2.-3.4.2009 tapahtuneesta karkumatkasta.
Dixien muistolle
Tsemppikoira Dixien jatkoaika kesti päivälleen neljä kuukautta. Viimeisiin viikkoihin asti se eli täysillä iloisena ja leikkisänä, silti tavoilleen uskollisesti vaativana ja huomionkipeänä. Se ujuttautui Sarin ja Riston petikaveriksi, nyhjäsi sohvalla istujien jalkojen vieressä ja nuoli intensiivisesti paljaita sääriä. Aitiopaikalta omalta pediltään se seurasi Wernerin, Royn ja Henrikin touhuja ja leikkejä. Mikään ei osoittanut, että kasvaimet olisivat uusineet ennen kuin kolmisen viikkoa sitten vatsa alkoi pyöristyä epänormaalisti. Tiesimme kaikki, että levinnyttä syöpää ei enää pystyttäisi poistamaan ja eräs raskaimmista asioista oli päättää, milloin Dixien aika olisi lähteä. Kun Dixie ei näyttänyt kärsivän ja oli entiseen tapaan pirteä ja iloinen, Elias päätyi vielä yrittämään leikkausta. Torstaina hän saattoi vain todeta, että kasvaimet olivat levinneet kaikkialle vatsaonteloon eikä mitään ollut tehtävissä. Dixien nukutus muuttui ikiuneksi.
Vaikka kaikki olimme valmistautuneet tähän oikeastaan jo ensimmäisestä leikkauksesta lähtien, luopuminen Dixiestä oli uskomattoman raskasta ja surullista. Yritän lohduttaa itseäni muistelemalla lukemattomia iloisia ja onnellisia hetkiä yhteisen taipaleemme aikana.
- Dixie oli tsemppikoira jo maailmaan tullessaan. Emo-Cessi oli synnyttänyt 6 pentua, kohtu tuntui tyhjältä ja se makasi tyytyväisenä hoitamassa pentuettaan. Nukuin lyhkäisen yön ja menin pentulaatikolle tarkastamaan että kaikki on hyvin. Luulin että sekosin laskuissa, sillä kerta kerran jälkeen sain pentujen lukumääräksi 7. Totta se oli, Cessi oli synnyttänyt yksin seitsemännen pennun, se erottautui muista vasemman etutassun valkoisella sukalla. Se päätettiin jättää kotiin Sarin ja Riston pennuksi ja ristittiin Dixieksi.
- Dixie oli sopeutuva ja luottavainen, se viihtyi kaikkialla ja kaikkien kanssa. Meillä oli Sarin ja Riston kanssa "yhteishuoltajuus". USA:n komennuksen aikana Dixie, silloin 1,5 vuotias, asusti meillä. Noin kolmevuotiaana se muutti taas Tammitielle, kun omassa perheessä kolme pientä poikaa pyöri ympärillä eikä Dixie oikein löytänyt laumassa paikkaansa. Se palasi eläkevuosiksi Sarin, Riston ja poikien huomaan ja nautti suuresti ainoan koiran asemastaan.
- Dixie oli innokas oppimaan uutta, se oli kaikkien staffiemme joukossa se oikea temppukoira. Se kuljetti postin, haki nenäliinan kun aivastus yllätti, toi lenkkikengät ulkoilemaan lähtijälle, kieri, ryömi, katsoi oikeaan ja vasempaan. Laskimme kerran, että se ymmärsi yli 60 sanaa.
- Dixie oli paras agilitykoirani, se kilpaili ansiokkaasti 3. luokassa ja päätti uransa kymmenvuotiaana puhtaalla 0-tuloksella.
- Dixie oli johtajatyyppiä ja piti Tammitien muut staffit ojennuksessa ja komennuksessa. Vierailulla ollessaan se näytti esimerkillään, miten saunojia pitää vahtia kumealla haukulla. Se hyppäsi sänkyyn ensimmäisenä ja kaivautui ykköspaikalle emännän kainaloon. Kävelyllä se vahti ihmis- ja koiralaumaa ja teki väliin yllättäviä kierroksia kooten lauman kokoon.
- Dixie oli erinomaisen tottelevainen, mutta omilla ehdoillaan. Tällaisen arvion antoi käytösguru Peetsa Vilander seuratessaan yhteistyötämme.
- Dixie tiesi, ettei sänkyyn oikeastaan saanut hypätä ennen kuin isäntäväki on nukahtanut. Jos ilta meni puolenyön paikkeille, se vaati äänekkäästi päästä sänkyyn aivan kuin huomauttaen että sitä odotusaikaa ei nyt tarvita.
- Dixie oli urhoollinen ja peloton tosipaikan tullen. Pari kertaa elämänsä aikana se joutui puolustautumaan tappelussa, mutta pahaa jälkeä ei päässyt syntymään. Se pomotteli joskus Cindyä, perheemme vanhempaa staffia aivan kuin tietäen että niillä ei ollut sukulaissuhdetta. Eevin ja Finan kanssa ei kärhämöitä ole koskaan syntynyt, tyttären ja tyttärentyttären kanssa ne muodostivat sopuisan pikkulauman.
Dixie pääsi nukkumaan omalle pihalle suuren katajan alle, sitkeä puu vartioi sitkeää tsemppaajaa. Emme saa enää koskaan silittää sitä, kuten Werner itki hautaan laskemisen jälkeen.
----------------------
Koiran tunteet
Ihmisellä voi olla tiedostamattomia tunteita, nykyisin psykologit puhuvat vihan ja rakkauden tai kateuden peitetystä tunteesta. Freud sanoo, että ihminen voi olla vuosia rakastunut toiseen henkilöön ja havahtua rakkauteen vasta vuosien kuluttua. Koirilta puuttuu tällainen tiedostamaton olotila. Koira ei koskaan peittele rakkauttaan. Koira ei voi teeskennellä tunteitaan, se voi harhauttaa kyllä toista koiraa, mutta vain asioilla esim. luun piilottamisella. Kukaan ei ole koskaan nähnyt koiraa, joka teeskentelisi olevansa surullinen, onnellinen tai pelokas. Kun koira on onnellinen, tunne valtaa sen koko olemuksen.
Koira ei tiedosta rakkauttaan ihmiseen tai toiseen koiraan, se vain osoittaa sen. Vaikka se saisi omistajaltaan osakseen kuinka huonoa kohtelua tahansa, se rakastaa sitä silti täysillä. Koiran rakkaus ei vähene ajan kuluessa, niin kuin ehkä ihmisten välinen rakkaus haalistuu arjen nakertaessa sitä. Koiran rakkaus vain kasvaa ajan myötä. Tutkijat eivät osaa selittää, onko koiran rakkaus toiseen koiraan erilaista kuin ihmiseen. Joskus kaksi koiraa tosin näyttävät rakastuneen toisiinsa ja aivan kuin solmivat avioliittoa muistuttavan liiton. Koiran rakkaus ei synny siitä, että ihminen esimerkiksi ruokkii sitä. Tutkimuksissa on todettu, että jos kahta eri penturyhmää ruokkii ihminen ja robotti, pennut eivät rakastu robottiin.
Jeffrey Masson: Dogs never lie about Love
Staffi vai fakiiri
Isäntä ja emäntä olivat lähteneet aamuvarhain sen näköisinä, että oli turha kinuta mukaan. Olen tehnyt havaintoja heidän aamutoimistaan ja niistä pystyn nykyisin jo hyvin tunnistamaan, onko tulossa koti-, työ- vai kotityöpäivä. Työpäivänä emäntä tuhraa tavallista kauemmin kylpyhuoneen peilin edessä, ja isäntä heittelee laukkuunsa papereita. He eivät ole oikein puhetuulella, liikkeetkin ovat jotenkin hosuvia. Aamuateria tarjoillaan kiireisesti, ulkoilukierros tehdään lyhyimmän kaavan mukaan ja hyvästely anellen, että täytyisi odottaa kiltisti.
Seuraavasta päivästä ei olekaan maininnanarvoista kertomista. Touhusimme tavalliset kuviot ja ilmeisesti en ollut ihan riiviö, kun en saanut kovin paljon moitteita. Sitä seuraavan päivän tapahtumat korvasivatkin monin kerroin yksitoikkoiset päivärutiinit. Emännällä oli kotityöpäivä, jonka ansioista saimme pitkän kaavan mukaisen aamulenkin. Irrottelin metsälenkillä oikein kunnolla isoäiti Cessin kanssa. Ihmettelen, että siinä vanhuksessa on vielä niin paljon ytyä, vaikka se näyttää tosi kalkkikselta harmaine kuonoineen. Se on kyllä pitänyt itsensä hyvässä trimmissa, varmaakin koska se harrastaa ketteryyslenkkeilyä ja agilitykisoja. Opettaa se minuakin intervallijuoksussa ja kiipeämään kiville ja puunrungoille. Pysyn kyllä perässä ja yritän tarkasti opetella kaikki temput siltä.
Koska emäntä ei huomioideni mukaan ole siivoushullu, eikä nytkään ollut käyttänyt inhottavaa, korviani vihlovaa imuria, tarkkana tyttönä löysin matolta yhden niistä piikeistä, jonka olin pari päivää aikaisemmin napannut kielletystä pehmolelusta. Siinäkin oli sitä mukavaa lankaa kiinni, ja ajattelin taas tehdä härvelin. Jotain meni kuitenkin pieleen, kun se katosi ja kurkussani alkoi tuntua epämukavalta. Kun emäntä huomasi, että yskin ja köhisin, se työnsi oitis sormensa suuhuni ja yritti etsiä sieltä sinne kuulumatonta esinettä, mitään kuitenkaan löytämättä.
Pääsimme ostosmatkallekin mukaan, ja ohjelmaa oli niin runsaasti, ettei tarvinnut itseohjautuvasti aktivoitua. Kotiin tultuamme emäntä aloitti päivittäisen tapakasvatustuokion, ja sain ylimääräisiä namupaloja, kun olin niin oppivainen. Namut vähän kutittivat kurkussa ja yritin yskiä, jotta saisin kurkkuni selväksi. Emäntä oli huolestunut yskimisestäni ja hieroi kurkkuani. Se tuntui tosi pahalta ja minua alkoi yskittää entistä enemmän. Emäntä huolestui toden teolla, kun yskimisen lisäksi rupesin oksentamaan. Hän soitti eläinlääkärikoulussa töissä olevalle isännälle, ja kuulin heidän juttelevan puhelimessa siilipehmolelulla leikkimisestä. Emäntä antoi minulle kuivatun maksapalan, ja laittoi puhelimen suuni eteen, niin että isäntä pystyi kuuntelemaan yskimistä. Se käski meidän heti tulla tutkimuksiin eläinlääkärikoululle. Taas minut lastattiin auton takaosaan ja lähdettiin ajelulle. Vaikka rakastan autoilua, inhoan emännän uutta autoa, jossa en saa istua etupenkillä vaan minut teljetään takaluukkuun.
Perille päästyämme totesin, että isännällä on unelmatyöpaikka, koska siellä leijailee ihana hajujen lajitelma. Voisin viettää koko päivän vain analysoimassa niiden eri vivahteita. Taisin antaa itsestäni hänen työkavereilleen hyvän ensivaikutelman, sillä melkein jokainen kohtaamani ihminen polvistui eteeni lepertelemään. Niinpä kuljin rinta rottingilla reippaasti kohti ennalta aavistamattomia koettelemuksia.
Menimme pieneen pimeään ja vähän pelottavaan koppiin, jossa onneksi oli ystävällisiä ihmisiä, ja sain taas ylen määrin ihailua osakseni. Sen jälkeen menimme isompaan huoneeseen, missä minut nostettiin pöydälle, ja isännän käskettiin pitää kiinni päästä ja emännän jaloista. Rimpuilin vastaan kaikin voimin ja yritin päästä otteista irti, mutta alistuin kun ne olivat niin jämäkät. Huoneen hoitaja kävi liikuttelemassa jotain vehjettä yläpuolellamme ja sanoi kaiken olevan hyvin (ei minun mielestäni). Tunsin että isäntä ja emäntäkin rentoutuivat, ja silloin riuhtaisin itseni salamannopeasti irti otteista. Isäntä sanoi hyvin rumia sanoja, ja sitten koko homma aloitettiin alusta. Minua kiusattiin vielä toisella otoksella, jonka aikana piti olla selällään inhottavassa telineessä. Laite päälläni rutisi taas, jonka jälkeen minut vihdoin päästettiin pois kidutuslaitteesta ja kehuttiin hyväksi tytöksi. Hoitaja meni kaappiin ja kun hän pienen odottelun jälkeen tuli sieltä ulos, hän sanoi: "Eipä ole ihme, että koira on yskinyt, kun kurkussa törröttää neula". Isäntä piti löytöä huolestuttavana ja sanoi emännälle, että vaikka neula näkyy kuvassa, se voi olla syvällä pehmeässä kudoksessa ja erittäin vaikea saada pois. Vielä kerran jouduin pöydälle kuvattavaksi, ja nyt poseerasin jo rentona varsinkin, kun tiesin, ettei rutiseva laite tee mitään pahaa.
Kuvauksien jälkeen matkamme jatkui pitkin pitkiä käytäviä uuteen paikkaan, jossa isännän piti yrittää ottaa neula pois kurkustani. Taas minut nostettiin pöydälle ja isäntä rupesi tökkimään neulaa jalkaani. Eikö nyt riittänyt, että minulla oli jo yksi neula kurkussa? Äkkiä olo alkoi tuntua tosi rennolta, ja päätin ottaa pienet torkut, vaikka pöytä ei ollut kaikkein mukavin petipaikka. Vaikka ehkä näytin nukkuvalta, pystyin silti seuraamaan, mitä ympärilläni tehtiin. Isäntä työnsi suuhuni jonkun vehkeen, jolla avasi suuni ammolleen. Olin näköjään niin mielenkiintoinen tapaus, että siihen tuli toinenkin eläinlääkäri katsomaan ja emäntä pitelemään. Tunsin kerrankin olevani kaiken keskipiste ja oikein tärkeä tapaus. Yhtäkkiä he alkoivat yhdestä suusta päivitellä ja voivotella ja samalla isäntä nappasi pihdeillä kurkustani neulan, jonka päässä oli pitkä musta lanka. Olipa hullunkurisen näköistä, kun yläpuolellani kolme hölmistyneen näköistä ihmisnaamaa tuijotti kurkkuuni, ja isäntä roikotti neulaa mustasta langasta. Toisen eläinlääkärin kanssa hän kauhisteli myös hematomaa eli verenpurkausta kurkussani, se oli kuulemma golfpallon kokoinen. Se olisi voinut aiheuttaa minulle hengitysvaikeuksia. Emäntä otti neulan mukaansa, säästäväisenä ihmisenä aikoo kai käyttää sitä vielä. Isäntä antoi minulle vielä yhden pistoksen ja kuin taikaiskusta olin taas oma pirteä itseni valmiina uusiin haasteisiin.
Staffit tunturissa
Staffit Cessi (13), Dixie (9) ja Eevi (4) tunnistivat ensimmäiset merkit vaellukselle lähdöstä, kun heinäkuisena sunnuntaina otimme Piilopirtillä kaapista esille rinkat, makuupussit, makuualustat, teltan, keittimen ja muut tarvikkeet. Levitimme tavarat lattialle, tuoleille ja pöydille, ja pieni mökki oli kuin hirmumyrskyn jäljiltä. Koiria touhu tuntui kovasti hermostuttavan. Mukaanpääsy ei ollut vielä varmistunut, ja siksi ne asettautuivat rinkkojen viereen makuulle ja tuijottivat meitä tiukasti kuono etutassujen välissä. Odottaminen palkittiin, sillä kun tavarapaljous oli saatu sullottua rinkkoihin ja auto pakattu, ne saivat hypätä takapenkille. Ensimmäinen pysähdys oli jo kilometrin päässä Airi ja Antero Hamaran talolla, jonne isoäiti Cessi vietiin vaelluksen ajaksi hoitoon. Hamaroilla on viisi koiraa, Tara, Sissi, Jeppe, Iikka ja Emma, ja siihen monirotuiseen joukkoon mahtui vielä yksi staffileidi. Sitten alkoikin varsinainen matkanteko. Kemijärven Räisälästä ajettiin lähes viisi tuntia kohti Karigasniemen Muotkatuntureita. Eevi ja Dixie nukkuivat takapenkillä hievahtamatta ja tankkasivat lepoa, taukojen aikana niitä eivät edes pissitauot kiinnostaneet. Ne tiesivät jo kokemuksesta, että lähipäivinä ei ehdittäisi päivänokosia paljoa ottaa. Pitkä automatka päättyi Kaamasmukan kioskin pihalle. Sidoimme koirat pihakeinuun siksi aikaa, kun hoidimme rinkkojen loppupakkauksen ja säädön. Talon spanielipoika tuli innokkaana tervehtimään staffityttöjä, mutta seurustelu ei nyt kiinnostanut hetken jännittävyyden vuoksi. Joimme vielä saamelaismummon keittämät tuimat kahvit ja kysyimme samalla parasta kulkureittiä tunturiin. Heitimme yli 20-kiloiset rinkat selkään, nappasimme koirat mukaan, ja ei kun menoksi. Askel nousi reippaasti poroerotukselle johtavaa kärrytietä kulkiessa, ja pian olimme jo korkealla tunturissa. Sää oli tuulinen ja uhkaavat mustat pilvet kiersivät taivaalla. Parin tunnin patikoinnin jälkeen päätimme rakentaa leirin joen varteen. Heti kun levitimme sisäteltan, koirat yrittivät ängetä sen sisään. Puimme pipot päähän ja sormikkaat käsiin ja aloitimme ilta-aterian valmistamisen. Koirat saivat oman maittavan ja ravitsevan ateriansa, joka koostui nappuloista ja kuivatusta naudanmahasta. Tummat pilvet olivat kerääntyneet mustaksi katoksi, josta alkoi vihmoa kylmää vettä niskaamme. Pakenimme pikaisesti telttaan suojaan koirien kavereiksi. Kun tuuli vinkui ja sade ropisi teltan kattoon, kävi mielessä, miten mielekästä oli lähteä mukavasta mökistä palelemaan tunturiin.
Sade ja myrsky taukosivat, ja aamulla lähdimme valloittamaan Jorba saroaivin lakea huikeassa auringon paisteessa. Päätimme kokeilla koirien anturoihin Tummeli-voidetta ja jätimme laittamatta kulumista suojaavat tassusiteet. Tunturin paljakka oli laakeaa kuin lentokenttä ja pehmeän jäkälän peitossa. Komea urosporo eli hirvas tuli tervehtimään meitä ihan lähelle, mutta koirat pysyivät hienosti vierellämme ja vain tarkkailivat uteliaina sitä. Lounastauko Sarajohka-joen rannalla oli nautinnollinen, aurinko lämmitti sopivasti ja purossa oli mukava viilentää kulkemisesta väsyneitä jalkoja. Koirat kahlailivat ja lipittivät raikasta jokivettä. Reittimme oli määrä jatkua leveän ja vuolasvirtaisen joen yli, mutta ylitys oli vaikeampaa kuin osasimme odottaa. Emäntä lähti ensimmäisenä yrittämään ylitystä etsien sopivia kiviä, joille astua. Innokkaat koirat halusivat kuitenkin olla kaikkein ensimmäisiä. Eevi ui reippaasti syvimmän kohdan yli, mutta joen vastapenger oli niin jyrkkä, ettei se saanut ponnistettua vedestä ylös rannalle. Virta lähti kuljettamaan sitä alavirtaan, eikä se paniikissa tahtonut löytää mitään kiinteää, mille nousta. Huusimme ja kutsuimme sitä hädissämme, ja lopulta se sai uintisuunnan käännettyä ja pystyi nousemaan joessa olevalle kivelle. Siltä se pääsi loikkimaan takaisin aloitusrannalle. Dixie, huomattuaan Eevin vaikeudet, kääntyi heti takaisin lähtörannalle. Nyt kiinnitimme taluttimet koirien valjaisiin ja niiden avulla saimme vedettyä ne vastakkaiselle joenpenkalle. Aikamoista akrobatiaa se oli, sillä kivet olivat liukkaat, virta voimakas ja painava rinkka selässä vaikeutti tasapainon ylläpitoa.
Tunturia ylös, tunturia alas ilman kovin tarkkaa päämäärää vaellus jatkui. Tauot rytmittivät päivää ja niiden aikana lekottelimme jäkäläpedillä ja ihailimme maisemia. Keräsimme voimia välipaloja popsimalla ja vettä tankaten. Koirat tunkivat heti kuononsa emännän rinkan sivutaskuun, jossa tiesivät omien namien olevan pakattuina. Tutkimme karttaa ja suunnittelimme reittiä jopa hieman impulsiivisesti: "Mentäisikö tuolle huipulle?" tai "Yövyttäisikö tuon joen rannalla?" Onneksi suunnitelmat olivat melko realistisia ja kompassin käyttö hallussa, sillä seuraava yöpymispaikka löytyi ennen kuin voimat olivat ihan lopussa. Leirin teko sujui jo mallikkaasti. Heti kun makuualustat oli levitetty ja makuupussit avattu, koirat luikahtivat vikkelästi telttaan nukkumaan. Ainoastaan kutsu ilta-aterialle sai ne tulemaan ulos. Aurinko ei mennyt mailleen ollenkaan ja teltassa oli liiankin kuuma. Nyt ei tarvinnut enää kilpailla makuupussin sisään pääsystä, sillä kaikki ylimääräinen peitto läkähdytti. Aamulla isäntä piti koirille tassutarkastuksen ja totesi päkiöiden olevan melko hyvässä kunnossa. Koirat makasivat rentoina selällään tassut taivasta kohti, kun hän hieroi niihin taas paksusti Tummelia.
Patikoimme pitkin komean joen rantaa ja suuntasimme sitten kulkumme edessä olevan tunturin huipulla olevalle pienelle järvelle. Vaikeakulkuista kivikkoa eli rakkaa osui tälle reitille, ja koirien tassut joutuivat koville. Järvi välkkyi keitaana edessämme ja kun sen vihdoin tavoitimme, saimme nauttia lounasta "näköalaravintolassa". Koirat osasivat ottaa kaiken irti tauoista, ne oikaisivat itsensä heti rinkan kupeeseen ja painuivat uneen. Mutta kun aloimme pukea vaelluskenkiä jalkaan ja kiinnittää rinkkaa, ne olivat tikkana ylhäällä innokkaana jatkamaan matkaa. Maasto muuttui melko vaikeaksi, välillä rämmimme syvässä varvikossa ja välillä kiipeilimme terävillä kivillä. Leiripaikan löytyminen oli työn takana ja tunnelma alkoi kiristyä väsymyksen ja nälän vuoksi. Tunturin kupeesta löytyi lopulta tarpeeksi tasainen paikka ja leiri saatiin nopeasti pystyyn. Kun vatsa oli täynnä ruokaa ja aurinko paistoi pilvettömältä iltataivaalta, päivän vaivat unohtuivat. Koirien tassut olivat nyt melko punaiset ja kipeän tuntuiset. Isäntä hoiti niitä voiteilla ja antoi vielä kortisonipiikin jäsenten jäykkyyttä lieventämään. Kun ensimmäisenä yönä palelimme sateen ropistessa teltan kattoon, nyt tuskailimme 30 C°:n helteessä vielä illalla klo 9 aikoihin. Mukavammalta lämpö kuitenkin tuntui kuin kylmä sadesää. Aamulla avautui teltan oviaukosta huikaiseva näky Muotkan tunturijonoon ja ihmettelimme, miten olimme jalkaisin pystyneet kulkemaan tuon tunturireitin.
Vielä oli edessä pitkä päivämatka. Kiipesimme tunturihuipuille, uimme kirkkasvetisessä järvessä ja ihailimme laajaa maisemapanoraamaa, joka ulottui Norjaan asti. Kun illan suussa saavuimme takaisin Kaamasmukan pihaan, mieli oli tyytyväinen ja olo reipas. Koirat hyppäsivät heti auton takapenkille nautiskelemaan pehmeästä pedistä. Me pääsimme Kaamasmukan omistajan suihkuun liottelemaan vaelluksen hiet niskasta.
Loppuäätelmänä totesimme, että Muotkatunturien alue oli yksi parhaimmista vaellusmaastoista, joissa olemme kulkeneet. Matkaa kertyi n. 55 km, saimme nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta tapaamatta reitillä yhtään ihmistä. Koirat olivat hyväkuntoisia ja pärjäsivät vaelluksella ilman tassujen teippaamista, Tummeli näytti olevan maineensa veroinen tassusuoja. Jos piirtäisimme Suomen karttaan kaikki ne tunturialueet, joilla staffimme ovat olleet mukana, se kattaisi suuren osan Lappia: Peltotunturi, Muotkatunturit, Halti, Kevo, Sallan Pyhätunturi, Morgam Vibus, Saariselkä, Paistunturit. Ensi kesän vaellus väikkyi jo mielessä, ehkäpä laajennamme reviiriämme Norjan tuntureille.
--------------------------------
"Koiramiehet eivät aluksi huomaa nartun vangitsemista vaan juoksevat tasaisena virtana pihan läpi ja merkitsevät nimensä ihailijoiden nimikirjaan. Joukosta erottautuu jo tässä vaiheessa muutamia pahanpäiväisesti ihastuneita, jotka muita tiheämmin pistäytyvät päivystyskierroksella. Pari heppulia maleksii asiakseen lähimmässä tienhaarassa ja kuulostelee levottomasti jokaista ovenkäyntiä talosta, jossa tyttökoira asuu." Veikko Huovinen: Kylän koirat.
Emäntä oli jo useamman päivän ajan tarkkaillut hännänalustani ja todennut, että kohta on taas Se aika. Sydämeni melkein pysähtyi ja kurkkua kuristi, nytkö taas alkaisi riivattu housuaika ja minut laitettaisiin arestiin kolmeksi viikoksi. Olimme juuri lähdössä kesäloman viettoon Kemijärven Räisälän kylään, saan kylän koiramiesten päät pyörälleen jo muutenkin, miten hurjasti ne hullaantuisivat nyt, kun Se oli tulollaan. Emäntä ja Isäntä antoivat minun touhuta kesälaitumella vapaana, koska kokemattomina narttukoiran omistajina luulivat, etteivät koiramiehet löytäisi reittiä Piilopirtille. Päästivät minut pälkähästä, eivätkä vaatineet pitämään housujakaan, mökkioloissa voitaisiin tinkiä siisteysvaatimuksista. Sukeltelin kurjenpolvi- ja leinikkimeressä, jahtasin kaislanruokoja laiturin kupeessa ja värisyttelin kirsua poronjälkien perään. Haukkuviestit kuitenkin kulkivat kylällä syrjäisimpäänkin taloon: Tumma kaupunkilaiskaunotar on tullut taas lomailemaan, mennään tarkistamaan tilanne.Vapauteni päättyi saman tien, kun terhakka monirotuinen koiramies ilmaantui pihapiiriin. Emäntä hätisteli sen matkoihinsa, mutta se putkahti esiin mitä ihmeellisimmistä paikoista. Olin ymmälläni ja kiusaantunut tunkeilijasta, miksi se seurasi meitä kuin varjo kauppamatkoille ja lenkeille, odotti veneretkien aikana laiturilla tai istui mökille johtavassa tienristeyksessä kuin vahtien valloitettua reviiriä. Emäntä ja Isäntä kertoivat Pietilän kyläkauppa-tietotoimistossa häiriköstä ja yrittivät selvittää, kuka on koiran omistaja, turhaan, tietoja ei herunut. Kun koiramiestä ei enää seuraavana päivänä näkynyt, luulivat he että se on otettu kiinni ja karanteeni kumottiin. Oli lyhytnäköistä kuvitella, että ihailija hylkäisi minut noin vain. Se tajusi pysytellä näkymättömissä, niin että saisi rauhassa tarkkailla minua, ihanaa narttua. Se oli myös vahtipaikallaan sinä autereisena lauantaiaamuna, kun Isäntä tapansa mukaan päästi minut aamuasioille. Valvojan hetkellinen herpautuminen antoi sulholle mahdollisuuden, se ryntäsi salamana luokseni. En vastustellut enää lähentymisyrityksiä, itse asiassa olin jo alkanut ihastua koiramieheen ja niin saimme lemmenaktin käyntiin silmänräpäyksessä. Seuraavat parikymmentä minuuttia me olimme yhtä, ei auttanut Emännän ja Isännän huuto, ei hätistely, heidän oli raivosta riepuna odotettava, että lopettaisimme rakastelun. Täytyy myöntää, että itsekin aloin vähän pitkästyä suoritukseen, naiset kaipaisivat aktin lisäksi myös hellyyttä ja hyväilyjä. Uupuneena, vähän hämilläni palasin mökkiin ja kuulin Emännän ja Isännän keskustelevan minusta huolestuneeseen sävyyn. Ne sanoivat, etteivät haluasi minun synnyttävän pentuja, joissa sekoittuisi jalorotuinen musta staffi ja epämääräinen lajitelma Räisälän kylän karvaturreja, pohtivat miten saisivat hankittua minulle aborttipiikin, Isännän ensiapulaukku sisälsi lääkkeitä vain tavanomaisia sairauksia ja haavereita varten, tällaiseen yllätykseen hän ei ollut varautunut. He aloittivat kiihkeän soittokierroksen kunnan ja lähikuntien eläinlääkäripäivystyksiin ja saivat selville, että lähin eläinlääkäri olisi Savukoskella parin tunnin ajomatkan päässä. Voi ei, en millään jaksaisi viettää kuumaa kesäpäivää autossa istuen. Soittokierros jatkui ja lopulta helpottuneena kuulin, että kesämökillään lomaileva Kemijärven eläinlääkäri voisi antaa apuaan, siihen matkaan ei tarvitsisi koko päivää käyttää. Isäntä sadatteli autoa ajaessaan, oli kuulemma noloa vaivata kollegaa tällaisessa asiassa, ihan kuin ei osattaisi pitää huolta juoksuisesta nartusta. Emäntä ei onneksi syytellyt huolimatonta ulkoiluttajaa, oli viisaasti vaiti, tunteet olivat pinnassa ja suuri yhteenotto lähellä. Minä istuin hiljaa takapenkillä, en pyrkinyt Emännän syliin kuten yleensä. Ihmettelin vain, miten pienestä lemmenkohtauksesta syntyi näin iso jupakka. Kemijärvellä vietetty helteinen päivä oli jo kääntynyt iltaan, kun pysähdyimme lossirantaan odottamaan kuljetusta takaisin omalle puolelle. Yleensä siinä paikassa Emäntä aina ihailee järven takana kohoavia vaaroja ja laajaa järvenselkää, nyt eivät hulppeat maisemat eikä peilityyni järvi saaneet osakseen yhtään kommenttia. Mökin pihalla purkauduimme autosta uupuneina ja minut vietiin tiukassa valvonnassa sisään. Aivan kuin ikuisuus olisi kulunut eilisestä, kun vielä sain vapaana hypellä pihaniityllä. Hyppäsin nojatuoliin, ei ollut jano eikä nälkä, vain tyhjä olo. Miksi minulta ei ollut kysytty, olisinko ehkä halunnut synnyttää lapseni? Millainen oikeus ihmisillä on päättää onnestani? Vaikka lemmenleimahduksesta syntyneet pennut olisivat olleet sekarotuisia, olisin kantanut ja kasvattanut ne rakkaudella. Oliko oikein, että koiran omistaja päättää millainen koirasulho on nartulle paras ja sopivin, vaikka rakkaudesta ei olisi tietoakaan. Ovatko ulkomuoto ja syntyperä rakkautta tärkeämpiä? Pohdiskeluni päättyi, kun Lapin mies Uuno, kuiva sitkeä tervaskanto, saapui Emännän ja Isännän luo päivittäiselle raataamiskäynnilleen. Uuno on suosikkini, saa minut aina hyppimään ilosta. Sen tummat silmät tuikkivat kilpaa auringon kanssa, harmaat kiharat tunkivat esiin lierihatun alta. Kulku oli kuin epäkeskon pyörän, vasen nilkka lenksui selkäleikkauksen kylkiäisenä. Jos pääsen Uunon syliin, näykin sitä hellästi parrasta ja kirputtelen käsivarsista. Tänään sillä oli erikoista asiaa, yksi saapas oli kadonnut, olisinko minä ollut asialla? Uuno tiesi kertoa, että toisenkin naapurin kuistilta olivat saappaat kadonneet. Saman tien kolmas naapuri saapui paikalle ja kantoi vaelluskengän paria, jonka oli löytänyt tienpenkalta. Siihen Emäntä parahti, että meidän mökin kuistilta olivat kaikki kengät kadonneet, se oli tyhjä kuin kyläkaupan vihanneshylly. Emäntä oli siivonnut edellisenä päivänä ja laittanut koko kenkävaraston riviin kuistin seinustalle. Kadonneet olivat uudet vaelluskengät, saappaat, lenkkarit, tennistossut ym. sekalaiset vapaa-ajan kengät. Olin loukkaantunut aiheettomista syytteistä, minä en enää aikuisiällä pureskellut kenkiä saatikka kuljettanut niitä. Kuistilla päiviteltiin moniäänisesti kenkien katoamisen syitä, kunnes Isäntä keksi syyllisen, tietysti se oli minun koiramies, joka lemmentuskissaan oli kuljetellut yön pitkinä tunteina kenkiä pitkin maita ja mantuja. Myöhemmin kuulin, että Uuno löysi kadonneen saappaansa perunapeltoon haudattuna, mutta etsinnöistä huolimatta muita kenkiä ei löydetty. Sulhaseni lymyili edelleen mökin nurkilla, mutta emme saaneet enää tilaisuutta tavata, rakkautemme oli kiellettyä. Emäntä ja Isäntä yrittivät tosissaan ottaa selvää sen omistajasta ja saivat puskaradion lopulta toimimaan. Joku tiesi että koiramiehen nimi oli Moppe, kotoisin Rytisalmen vastarannalta, tullut luokseni lossilla matkustaen. Kun tieto tavoitti Mopen omistajan, hän haki sen oitis kotiin ja laittoi Ei ehdotuksia ei luovuttanut helpolla, seuraavana päivänä se istui taas lossirannassa odottamassa ylipääsyä, oli karannut vankilastaan ja tulossa tapaamaan minua. Valitettavasti lossinkuljettajaltakaan ei riittänyt ymmärrystä rakkaudellemme, se kieltäytyi ottamasta Moppea kyytiin ja ilmiantoi karkulaisen omistajalle. Wuf, wuf, ououu, ououuh!
Tämä on kuviteltu tarina, jossa on vapaasti yhdistelty vanhaa ja uutta, totta ja kuvitelmia.
------------------------------
Koiran ohjeita ihmiselle
Kun perheenjäsen tulee kotiin, toivota hänet aina iloisesti tervetulleeksi.
Älä koskaan jätä väliin huviajelua. Anna raikkaan ilman ja tuulenvireen kasvoillasi nostattaa mielentilasi ekstaasiin.
Osoita tottelevaisuutta silloin kun se on etujesi mukaista.
Anna selvä merkki, milloin joku on tunkeutunut reviirillesi.
Ota nokosia.
Venyttele ennen liikkeellelähtöä.
Juokse, peuhaa ja leiki päivittäin.
Kun olet onnellinen, tanssi ja ota rytmiin mukaan koko kroppa.
Nauti huomiosta ja anna toisten kosketella sinua.
Älä pure, jos pelkkä murina riittää osoittamaan suuttumuksesi.
Hellepäivänä makoile selälläsi varjoisan puun alla.
Vaikka sinua moitittaisiin kuinka usein tahansa, älä välitä moitteista äläkä murjota; tee aloite sovinnosta.
Iloitse yksinkertaisista asioista kuten esimerkiksi kävelylenkistä.
Nauti ateriasi innolla ja hyvällä ruokahalulla.
Lopeta kun olet kylläinen.
Ole luotettava.
Älä koskaan teeskentele olevasi jotain muuta kuin oikeasti olet.
Kun kaverillasi on huono päivä, istu hiljaa vieressä ja kosketa häntä hellästi kuononpäällä.
Lopuksi muista, että vain antamalla voit itse saada jotain.
-------------------------------
Fazerin Sininen on parasta